Pitkästä aikaa tekstillistä lähestymistä ajankohtaiseen asiaan:
Kuljen ison kauppakeskuksen parkkipaikalla. Olen juuri pysäköinyt autoni sinne vähän sivummalle, koska haluan, että en ole vaaraksi muille hienommille ja kalliimmille "pirsseille".
Lisäksi juuri tuolla parkkipaikan reuna-alueella saan rauhassa siistiytyä eli puhdistaa kenkieni sisällön...roskista, kivistä ja vedestä - niin vettä kengässä, niissä molemmissa! Ja saan siellä rauhassa "kammata" naamani, jos siihen ilmenee tarvetta.
Lisäksi sivuun pysäköinnillä varmistan sen, että en ole muiden kiireisempien ja siistimpien ihmisten tiellä. En halua häiritä muita kanssaliikkujia tuolla kolisevalla ja kilkuttavalla autollani, joka kuitenkin on ajanut asiansa ja täyttänyt paikkansa niissä olosuhteissa, joista juuri tulen.
Auto on ääriään myöden täynnä kaikenlaista enemmän tai vähemmän tarvittavaa materiaalia ja varusteita, joita isoa osaa tälläkin keikalla tarvittiin.
Huomaan onnekseni katsoa taustapeilistä itsenäni ennen autosta ulos kömpimistäni. Naamani ja olemukseni on hieman likainen...kuusenhavuja hiuksissa ja olkapäillä, vähän savea tai multaa naamassa, pihkaa hanskoissa, jne. sekä vettä kengässä tai siis niissä molemmissa turvakengissä.
Suin vaatteista ja naamasta vähän suurimpia likamöykkyjä pois ja totean, että taidan tuoksua "lievästi" metsälle ja vähän "vähemmän lievästi" hielle...mikä "miehekäs" haju ajattelen...no kullakin on mielipiteensä asiasta, mutta vähemmän kiva haju tuo on ihmisten ilmoilla liikuttaessa.
En ole likainen siksi, että olisin ollut huonoilla teillä, en siksi, että olisin ollut hunningolla tai tekemässä pahojani, vaan olen juuri tulossa onnistuneelta etsintäreissulta kaikkeni antaneena. Päälläni on metsässä ryvettyneet ja tietenkin heijastimilla varustetut turvavarusteet, joista on taas ollut hyötyä tuolla metsikössä ja kivikossa rypiessä.
Mietin ensiksi, että pitäisikö tämä kaupassa käynti tällä kertaa jättää väliin ja olenko liian pelottava näky, jos liikun ihmisten ilmoitta tämän näköisenä? Nälkä vie kuitenkin voiton ja aloitan lähestymiskiidon kauppaa kohti.
Ensiksi muistan miettineeni, että pitäisikö minun vaihtaa "siviilivaatteet" päälleni, mutta olen liian väsynyt tekemään sen ja samalla totean itselleni, että aiheutan enemmän paheksuntaa, jos alan vaihtaa vaatteita siinä parkkipaikalla ja riisun auton vieressä itseni boxereilleni. Ne pikkukengissä kulkevat kanssaihmiset sitten kilpaa
soittaisivat hätäkeskukseen kutsuakseen poliisit paikalle kun "hassu setä" nyt on mukamas siveetön julkisella paikalla.
Mikäli olisin alkanut vaihtaa vaatteita, niin olisin paljastan itsestäni enemmän (liikaa), kuin vain sen, mikä lukee varusteissani eli Vapepa Tampere, ViVa, Vapaaehtoinen pelastuspalvelu, ETSINTÄ, jne.
Päädyn siis siihen vaihtoehtoon, että en vaihda vaatteita vaan nolaan pahimmillaan itseni näillä ylläni olevilla kuteilla ja siirryn kauppaan sellaisena kuin olin/olen.
Kävelen ison kauppakeskuksen käytävällä ja vastaani tulee muutamia ihmisiä - osa välttelee katsomasta minua suoraan ja osa katsoo minua tai minun lävitseni.
Mietin koko ajan, että miten asiaan pitäisi suhtautua. Kunnes sitten vastaan kävelee eräs äitiään kädestä kiinni pitävä, arviolta neljä- tai viisivuotias pikkuneiti, joka näkee minut, varusteeni ja heijastinliivini, katsoo ensin minua tosi pitkään ja sitten kiskoo äitiään takiliepeestä ja kuistaa liian kuuluvasti, että se olisi pelkkä kuiskaus, äidilleen, että:
"Katso, katso Äiti, tuo setä on varmaan jokin PELASTAJA - niinkun se palomies silloin, mutta se ei ole kuitenkaan palomies. Ja katso Äiti, sillä on hienot heijastimetkin vaatteissa!" - hymyä äänessään ja kunnioitusta katseessaan tyttö seuraa katseella, kun kuljen ohi ja nyökkään heille pienen tervehdyksen.
Huomaan itsekin selvästi ryhdistäytyneeni ja kulkevani enemmän pystyssä päin ja olenkin erittäin tyytyväinen siitä, että päätin olla vaihtamatta varusteita ennen kauppaan tulemistani.
Miten pienestä voikaan olla ihmisen hyvä mieli kiinni ja mitenkä pienet asiat antavat lisämotivaatiota ja tsekunnioitusta sekä itseluottamusta tekemiseen. Kiitos sinä pieni tulevaisuuden PELASTAJA ja tulevaisuuden toivo, kun vaikutit minuun siten kuin vaikutit!
Lähden kaupasta ryhdikkäästi, täynnä tarmoa ja suunnitelmia ja enää ei juuri päättyneen tehtävän fyysinen rasitus paina, ainakaan niin paljoa kuin äsken, vaikka se tuntuukin vielä selässä ja jaloissa. Tiedän, että kotiin päästyäni unikin maistuu.
Kaiken kruuna vielä se, kun parkkipaikalla omaa autoani lähestyessäni huomaan matkalla erään auton etupenkillä takin, eikä minkä tahansa takin, vaan huomiovaatetuksellisen takin heijastimineen ja merkkeineen (taisi siinä lukea Pelastuskoirat) ja pystyn toteamaan, että tuolla autolla liikkuja kuuluu kanssani samaan "heimoon" / "klaaniin", johon meidän lisäksemme kuuluu noin 22 000 muutakin Vapaatoisen pelastuspalvelun eli Vapepan aktiivista henkilöä Suomesssa ja tuohon ryhmään kuuluessani olen ylpeä ja määrätietoinen sekä koulutettu ja motivoitunut. Luottamus siihen, että osaan ja haluan toimia muiden klaaniini kuuluvien kanssa tavoitellen samaa päämäärää
#huomiovaateklaani #pelastajiaomallatavallaan
Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan nykyisin nuorista suuri osa tekee vapaaehtoistyötä ja osa niistä, jotka eivät juuri nyt tee vapaaehtoistyötä tekisivät sitä mielellään, jos heitä vähän enemmän siihen joku houkuttelisi (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005663965.html).
Tulee itselleni tunne, että maailmassa on vielä toivoa.
Tuo, että tuntee kuuluvansa samaan klaaniin tai heimoon ja on ylpeä siitä, mihin kuuluu, tuntuu ainakin itsestä voimauttavalta ja todella hienolta.
Harrastus, jolla on merkitystä ja ainakin itselleni se merkitsee paljon - siksi sitä teen. #harrastusjollaonmerkitystä #vapepatampere #vapepa #spr#pelastuskoirat #rpas
Monessa mukana oleva vapaaehtoinen Pasi
